Irti minusta: keikkamatkoilla

Esityksen siirtäminen paikasta toiseen vaatii aina suunnittelua

Naantalin Teatteri pyrkii tekemään mahdollisimman paljon keikkamatkoja myös oman näyttämönsä ulkopuolelle, koska teatteria on hyvä viedä muun muassa niihin kyliin ja kulmauksiin, joissa ei ole omaa teatteritoimintaa. Tätä tarkoitusta varten meillä on itse rakentamamme siirrettävä näyttämö nimeltänsä Dramatöörit, jota kuitenkin voimme käyttää vain kesäisin.

Siksi tehdessämme keikkaa talviaikana tarvitsemme käyttöömme sopivia sisätiloja keikkapaikkakunnilla. Nyt syksyllä 2012 esittäessämme näytelmää Irti minusta teimme myös kolme keikkaa oman näyttämömme ulkopuolella: Merimaskun maamiesseurantalolla, Velkuan Sinervon talolla ja Rymättylän kirjastolla.

Näytelmän sovittaminen vieraaseen tilaan on aina haasteellista, sillä lavasteiden paikat, näyttämön koko, poistumisväylät, katsomon sijoittaminen, valo- ja äänitekniikka, akustiikan ja etäisyyksien hahmottaminen ja pukuhuonetilat on joka kerta sovellettava uudestaan, ja yleensä vielä hyvin lyhyessä ajassa, kuten parissa tunnissa. Tänä syksynä meillä oli ahkera ja innokas avustajajoukkio matkassamme: Maj-Britt, Siku, Mikko, Seppo ja muutamat muut lähtivät työryhmän avuksi roudaamaan, järjestelemään ja asentamaan. Jos me kolme näyttelijää ja valomies olisimme keskenämme pystyttäneet (ja purkaneet!) koko show'n, olisi näyttelemiseen keskittyminen ollut hyvin haastavaa.

Keikkamatkoilla näyttelijälle on äärimmäisen tärkeää kyetä keskittymään omaan näyttelijäntyöhönsä vieraista olosuhteista huolimatta. Joka puolelta tulvii uudenlaisia ärsykkeitä ja vastaan saattaa näytelmän kuluessakin tulla yllätyksiä, ja teoksen on silti kuljettava eteenpäin katkeamatta. Tätä varten on hyvä, että olemme teatteriharjoituksissa opetelleet erilaisia harjoituksia ja tekniikoita parantaa keskittymiskykyämme. Itsenäisen työskentelyn lisäksi aina ennen näytöstä pidämme yhteisen lämmittelyn, jossa palautamme huomiomme ympäristöstämme toisiimme; näytelmä syntyy aina oleellisimmin näyttelijöiden yhteistyönä keskinäisestä vuorovaikutuksesta, jolloin esitys pysyy pystyssä vaikka seinät kaatuisivat ympäriltä.

Huomasimme keikkaillessamme miten eri tavalla juuri tämä näytelmä toimi näissä pienissä keikkatiloissa verrattuna avaraan ja suureen kotinäyttämöömme. Tilaisuus on intiimimpi, sillä yleisö on parhaimmillaan hiuskarvan päässä näyttelijästä: jokainen liike, ääni ja henkäys on esillä, kaikki näkyy ja kuuluu - ja silloin näytelmä alkaa todella elää. Itselleni oli näyttelijänä uudenlainen kokemus saada tehdä teatteria pienissä tiloissa lähellä yleisöä, sillä olen tottunut siihen että yleisö on vähintäänkin metrin päässä näyttelijästä. On helppo pitäytyä omassa näytelmänsisäisessä todellisuudessaan, kun voi unohtaa että katsojia on ylipäänsä paikalla. Tässä keskittymiskyky pääsi aivan uudenlaisiin ulottuvuuksiin, kun ei ollut mitään minne paeta paikalla olevaa, hengittävää, elävää yleisöä, jota kohti voisi vaikka kurottaa ja koskettaa. Roolinsa takana ja sisällä täytyy seistä niin täysin, että yleisön voi kutsua iholleen. Siksi olisikin mielenkiintoista saada tehdä enemmän pienten tilojen teatteria suuren näyttämön lisäksi. Yleisön vastaanottavaisuus myös muuttuu kun tila ja tilanne ovat erilaiset.

Esitän kiitoksemme kaikille keikkojamme järjestäneille ja niitä katsomaan tulleille! Vastaanotosta päätellen retkemme oli tervetullut ja toivottu, ja teemme keikkamatkoja jatkossakin kun siihen ilmaantuu mahdollisuuksia.

Teksti: Emmi
Kuva: Johanna

Ihmemaa Oz: Ideoista pölyiseen varastoon ja askarteluun, lopulta kaikki herää henkiin

Ihmemaa Oz on täynnä jos jonkinmoisia hahmoja. On maiskuleita, kvaappuleita, vinkkeleitä ja lentäviä apinoita. On eläimiä ja ihmisiä. Lukuisia maita ja paljon värejä. Puvustukseen ja lavastukseen riittää työtä yllin kyllin.

Esityksen visuaalista ilmettä lähdettiin hahmottamaan puvustus/lavastustyöryhmän kanssa yhdessä ideoimalla. Kun ideoita ja luonnoksia oli vino pino ja jonkinlainen kokonaiskuva muodostunut, suunnattiin ohjaajan palkeille. Ohjaajan kanssa jutusteltiin jo syntyneistä idoista, keksittiin muutamia uusia ja tiputeltiin joitakin pois, muokattiin ja kehitettiin. Lopulta oltiin kaikki ainakin suunnilleen yhtä mieltä siitä, mihin suunnitelmia lähdetään viemään. Siitä alkoi vipinä, joka ei vielä hetkeen lopu.


Teatterilla on oma pukuvarasto, jossa on rekkikaupalla tavaraa. Rekkien lisäksi on laatikkokaupalla lisää tavaraa. Ja hyllyjä, jotka pursuavat vielä vähän lisää tavaraa. Varastosta voi löytää lähes mitä tahansa, kaikkea mihin mielikuvitus taipuu ja usein vähän enemmänkin. Siltikään sieltä ei aina löydy juuri sitä, mitä kulloinkin tarvitaan. Iso osa puvustuksen kanssa tehtävästä työstä onkin varaston läpikäyminen. Varastosta koostetaan asukokonaisuuksia ja poimitaan muokattavaksi soveltuvia vaatekappaleita. Ja kun näyttelijöitä on viitisentoista ja jokaisella on useita rooleja, tarvitaan näitä asukokonaisuuksia paljon. Etsintöihin lisähaastetta tuo se, että valittujen vaatteiden ja kenkien tulisi olla vielä kutakuinkin sopivan kokoisia.

Kun varasto on koluttu lattiasta kattoon ja seinästä seinään, ei tekeminen lopu vielä siihen. Ne vaatteet, joita ei sieltä löydy on tehtävä itse tai metsästettävä kirpputoreilta. Materiaalina saattavat olla varastosta poimitut vanhat vaatteet, kahvipussit tai kuten tälläkertaa, jopa tuikkukynttilöiden alumiinipohjat. Joskus voi olla, että työskennellään ihan oikeiden kankaidenkin kanssa.

Teatteripuvustuksesta jännittävää tekee se, että kaikki on sallittua, vaatteet eivät tule arkikäyttöön, vaan lavalle kuvaamaan mitä erilaisimpien hahmojen olemusta. Näin ollen nämä puvutkin voivat olla mielikuvituksellisia, persoonalliset ja yllättävätkin ratkaisut voivat tuoda näyttämökuvaan hiukan lisää särmää ja syvyyttä. Onnistunut puvustus tukee näytelmää, sen tapahtumia ja hahmoja kokonaisuuksina.

Puvustajalle on hienoa nähdä, kuinka varaston pölyistä puristeltu, ehkä uuteen uskoon taiteiltu vaatekappale asettuu näyttelijän päälle ja herää henkiin roolihahmon mukana.

Kuvat ja teksti: Johanna Stauffer

Ihmemaa Oz: Esittelyssä Dorothy

Matildasta Dorothyksi

Aloitimme Ihmemaa Oz näytelmän harjoittelun syyskuun loppupuolella. Ensin oli improvisaatioita, leikkejä ja lukuhajoituksia, kunnes ohjaajamme Teija ilmoitti roolijaon. Olin aika yllättynyt, en nimittäin ollenkaan osannut odottaa saavani Dorthyn roolia. Yllätys oli kuitenkin positiivinen!

Pakko sanoa, että kerrankin ihanaa, kun ei tarvitse vaihtaa takana vaatteita tiuhaan tahtiin, haha! :D

Muutama viikko sitten otettiin jo mainoskuvia, että saadaan homma pyörimään mahdollisimman nopeasti. Oli hauskaa olla kuvattavana: "Jalka ylös!" "Vähän viistoon!" "Näytä siltä, että ojentaisit!" "Hiukan kameraan päin!" Tykkäsin todella paljon kampauksesta ja asusta (Kiitos tuotantotiimi!<3)

Vuorosanoja on Dorthylla kyllä paljon, joten niiden harjoittelu kannattaa aloittaa ajoissa ja vähitellen, ettei tule stressiä. Tämä on toinen kunnon vuosi, kun näyttelen teatterissa, joten muutosta on tullut paljon viime vuoteen verrattuna. Sen sijaan, että olisi useita eri roolihahmoja ja he esiintyisivät tietyn aikaa, on yksi näyteltävä hahmo. Yksi hahmo, mutta enemmän syventymistä ja vastuuta. Töitä pitää tietenkin tehdä, mutta kyllä tästä saakin niin paljon irti.

Uskon ja toivon, että roolin harjoitteleminen tuo lisää heittäytymiskykyä ja itsevarmuutta, jotka olisivat aivan ihania asioita.

Teatterista saa niin paljon hyvää: nimittäin se tunne, että saa esiintyä. Ihmiset katsovat juuri sinua ja sinä aikana kun esiinnyt, et ole oma itsesi, vaan saat keskittyä täysin uuteen ja kiinnostavaan maailmaan.

Teksti: Matilda Kurkela
Kuva: Johanna Stauffer

Kurkistus taustajoukkoihin

Ensi-iltana, kuten muinakin esityspäivinä, teatterilla tapahtuu paljon ja vauhdilla. Näyttelijät keskittyvät, lavasteita kootaan, rekvisiittaa laitetaan paikoilleen, joku korjaa roolivaatteen ratkennutta saumaa, valoja ja ääniä testataan. On jännittynyttä kihinää, ohjaaja pureskelee kynsiään ja näyttelijät kertaavat vuorosanojaan. Tämä kaikki tapahtuu näyttämöllä, näyttämön takana ja näyttelijöiden lämpiössä.
Mutta mitä tuolla ylhäällä tapahtuu? Mistä tämä ihana kahvin tuoksu tulee ja mistä kuuluu iloinen puheensorina? Tutustutaanpa hieman yleisölämpiöön.

Lämpiössä valmistaudutaan illan esitykseen

Teatterimme pyörittää itse lipunmyyntiä ja esityksen puoliajalla tapahtuvaa väliaikatarjoilua. Henkilökuntana toimii teatterimme oma väki. Aikuisten ryhmän esityksiä kahvittavat lapset ja nuoret sekä päinvastoin.

Kahvituksen hoitaa yleensä kaksi ihmistä. Myös esityksen valo- ja äänihenkilö, saattaa pystyä auttamaan, jos tarve vaatii. Kahvittajana olo on hauskaa ja helppoa! Tehtäviin kuuluu kahvin keitto, tuotteiden esillepano ja puoliajalla tuotteiden myynti. Usein jo ennen esitystä on mahdollisuus kahvin ostoon, jos jonkun kahvihammasta kolottaa kovasti!

Kahvio melkein valmiina asiakkaita varten

Kahvion henkilöt hoitavat myös ennen esityksiä tapahtuvan lipunmyynnin. Mahdolliset varaukset tai vapaaliput ovat noudettavissa lipunmyynnistä. Lipunmyynti aukeaa noin tuntia ennen esitystä ja sulkeutuu esityksen alkaessa. Pankkikorttikonetta teatterillamme ei toistaiseksi ole käytössä, joten kaikki maksu tapahtuu käteisellä. Kevätkaudeksi on kuitenkin hankinnassa maksupääte.

Lippujen lisäksi lipunmyynnistä saa ostaa myös esityksen käsiohjelmia. Käsiohjelmien maksu on vapaaehtoista ja hinta määräytyy omantunnon mukaan.

Joskus esityksiin saattaa olla hankala saada kahvittajia, joten jos koit ahaa-elämyksen ja kipinä iski sinuun, otamme mielellämme sinutkin työskentelemään kahvioomme ja lipunmyyntiimme! Helpoin tapa päästä mukaan toimintaan, on ottaa yhteyttä teatterijohtajaamme Teija Söderholmiin (puh.040 731 5964) tai sihteeriimme Emmi Hiivolaan (puh. 044 717 7070). Tähänkin kirjoitukseen voit jättää yhteystietosi, jolloin voimme ottaa yhteyttä sinuun. Kahvittajalla/lipunmyyjällä on mahdollisuus esityksen katsomiseen, muuten toiminta on täysin vapaaehtoista. :)

Toivottavasti näemme teatterissa!



Teksti: Lotta Vartiainen

Kuvat: Johanna Stauffer

Irti Minusta -kuvia

Kuvakavalkadi kiinnostuneille. Näyttämökokemusta ei tietenkään saa mahdutettua kaksiulotteisiin, äänettömiin ja tunnottomiin valokuviin, mutta maistiaisena se voi toimia. Tervetuloa!

Irti minusta: kurkistuksia katsomon puolelta -varaslähtö ennen ensi-iltaa

Viikko sitten kävin katsomassa Irti minusta- näytelmän läpimenoa. En tiennyt projektista muuta kuin sen, että teos on kolmen näyttelijän kokoonpanolla toteutettu. Istuin siis katsomossa täysin tietämättömänä siitä, millaiseen tunteiden seikkailuun olin juuri joutumassa.

Virpi Haataisen teksti on uskomattoman todellinen. Se syöksee katsojan suoraan kolmihenkisen Pajulan perheen arkeen. Näytelmä on vaikuttava kertomus perheestä, joka kamppailee vanhemman tyttären Nooran sairauden pyörteissä. Anoreksia leviää kuin virus tytön mielestä vähitellen koko talouteen ja syö Nooran kehon lisäksi myös perheen onnellisen arjen. Näytelmä ottaa myös kantaa ajankohtaisesti terveydenhuoltojärjestelmään. Se sai minut hereille siitä, kuinka tässä maassa potilaan pitää olla tarpeeksi sairas, jotta hän pääsee hoitoon.

Vaikka itse ei olisi kokenut näytelmän käsittelemää teemaa henkilökohtaisesti, on teema niin moniuloitteinen, että siihen pystyy samaistumaan, minkä sairauden kohdalla tahansa. On kyseessä sitten syömishäiriö, alkoholismi tai masennus, sairaus muuttaa elämää. Se, miten mustan keskeltä löytää pois, voi tuntua ylitsepääsemättömältä.

Tämä näytelmä antaa toivoa ja tukea meille kaikille, taustoistamme ja tilanteistamme huolimatta.

Teija Söderholm, Emmi Hiivola ja Emilia Söderholm tekevät Haataisen tekstille kunniaa. Teos on raikkaan seesteinen tulkinta aiheesta ja antaa katsojalle kuin katsojalle upean teatterikokemuksen.

Minä nauroin, minä hämmästyin, minä ihastuin ja minä itkin.

Suosittelen, menkää tekin ja katsokaa miten käy.

 - Liina

Ps. Rakastuin Katriina Honkasen ja Ilkka Tenhusen musiikkiin. AH!

Irti minusta: Kaksi viikkoa ensi-iltaan

Ensi-ilta lähenee ja aika hupenee, minkä ansiosta työskentely on entistä intensiivisempää. Kolmen näyttelijän työryhmä on niin pieni ja tehokas, että lyhyessäkin ajassa saa aikaan jotain konkreettista ja laadukasta. Muu elämä saa toviksi väistyä.

Yksi unettomista.

Itselleni prosessi on ollut mielenkiintoinen ja hyvin erilainen kuin yksikään aiempi. Koska meitä on vain kolme (plus valomies) ja olemme kaikki toisillemme entuudestaan hyvin tuttuja, on ollut mahdollista työstää aihetta keskustelun ja yhdessä tutkimisen kautta. Isoissa ryhmissä tarpeeksi kattavalle keskustelulle ei useinkaan jää aikaa. On ollut hyvä saada analysoida hahmoja ja tilanteita yhdessä, ääneen.

Muistutuskirja.

Minulla on niin paljon tekemistä!

Minulle on ollut erityisen tärkeää löytää tie Nooran pään sisälle. Anorektikon nahkoihin, kirjaimellisesti, voisi hypätä vaikka laihduttamalla, tekemällä keholleen ne konkreettiset muutokset joita sairaus kehossa ilmentää, mutta minulle on ollut mielenkiintoisempi haaste ymmärtää miksi niin käy. Mitkä mielen sisäiset rakenteet luovat itsetuhoisuuden, mitkä ajatukset sitä ruokkivat; minkä tunnetilojen, pelkojen ja halujen kautta ihminen elää itsestänsä valheen?

Perheen ja kotiympäristön luominen näyttämölle todentuntuisesti on haastavaa. Koti on paikka, jossa roolit usein jätetään pukematta: kotona voi olla "oma itsensä", pidättelemättä ja vapaasti. On helpompaa näytellä ihmistä kadulla, koulussa tai ruokakaupassa, joissa normit ovat valloillaan, vaan miten näyttää yksin kotona oleileva ihminen? Mistä me tiedämme miten kukakin yksinänsä on, ellemme katso itseemme?

Joulu.

Mustalle näyttämölle lämpimän kodin luominen onnistuu, kun kodin henki, perhe itse, on kohdallaan. Vaan kun perhe rakoilee, luhistuu kotikin

Hys! Nyt syödään!

Näitä kuvia katsellessa hoksaa taas itsekin miten paljon teatterissa on kyse läsnäolosta, elävän ihmisen tuntemisesta, katsomisesta liikkeessä, haistamisesta, aistimisesta, hengityksen kuulemisesta. Kuvat ovat vain kaksiuloitteisia, eikä niissä ole vielä edes Virpi Haataisen soljuvaa tekstiä! Vaan toimikoot maistiaisina toistaiseksi.

teksti: Emmi Hiivola
kuvat: Johanna Stauffer

Tästä se lähtee taas

Teatterilla on perinteitä yksi jos toinenkin. Yksi niistä on syksyisin järjestettävä viikonloppuleiri, jossa tutustutaan tuleviin näytelmiin, kouluttaudutaan ja pidetään hauskaa. Sen viikonlopun jälkeen on sitten hyvä tarttua toimeen ja aloittaa talven näytelmien aktiivinen harjoittelu.

Joka vuosi leirin koulutusosuudessa on eri teema, tänä vuonna se oli sirkus. Taikuutta ja temppuja - mitä kaikkea niistä voikaan siirtyä lavalle...

Lauantain aikana pyöriteltiin lautasia, jonglöörattiin niin huiveilla, palloilla kuin renkaillakin, käveltiin valtavan pallon päällä ja ajeltiin yksipyöräisellä. Illalla saunottiin ja juhlittiin syntymäpäiviä. Aamuun mennessä olivat vähintäänkin poskilihakset kipeät kaikesta nauramisesta.

Mitä olisikaan leiri ilman leirinuotiota?

Sunnnuntaina temppuiltiin lisää, tehtiin taikoja; löydettiin kolikoita korvista ja navasta, saatiin solmuja ilmestymään ja katoamaan. Trampoliinin avulla lähdettiin lentoon ja puujaloilla kohottiin kattoon. Pystyssäkin pysyttiin. Lopulta pidettiin tietysti näytös ja oltiin mallikas yleisö - harva yleisö on varmaan saanut niin paljon kehuja kuin me, uskallettiin sekä taputtaa, että nauraa ja vieläpä ihan käskemättä :D Sirkuskoukuttaja totesikin, että voisi olla hyvästä järjestää ihmisille yleisökoulutusta.

Viikonlopun päätyttyä hymyilytti. Tästä on hyvä jatkaa, edessä on kokonainen talvi mielenkiintoisten projektien parissa.