Ihmemaa Oz: Tanssiaskeleita ja tusinatavaraa

Ihmemaa Oz on musiikkinäytelmä ja musiikki tuo mukanaan lavalle laulun ja tanssin. Näytelmän harjoittelu on monivaiheista ja työlästä puuhaa. Harjoitukset hurahtavat ohi monenlaisia juttuja tehden ja pieniäkin asioita hioen. Vastaavasti kokonaisten tanssien opetteleminen vaatii aikaa ja keskittymistä. Jotta kaikki osa-alueet saisivat kaipaamansa huomion, järjestettiin Ihmemaa Oz:in työryhmälle tammikuussa viikonlopun mittainen teholeiri, jonka pääasiallisena tarkoituksena oli opetella tanssikoreografiat ja niihin liittyvät laulut alusta loppuun ja lopusta alkuun, niin että niitä pystytään jatkossa harjoittelemaan muun näytelmän harjoittelun lomassa ilman uuden opettelun mukanaan tuomia keskeytyksiä.

Koreografienkin piti testata suunnitelmiaan

Teholeiri järjestettiin kaupungin tiloissa, Haijaisten vanhassa koulurakennuksessa. Suuri rakennus täyttyi hetkessä ryhmäläisten energiasta. Viikonloppu oli suunniteltu huolella etukäteen, oli tehty ruokalistat ja siihen liittyvät hankinnat, oli aikataulutettu tanssi- ja lauluharjoitukset ja järjestetty väliajoille lavastukseen ja rekvisiittaan liittyvää askarreltavaa, jottei kenenkään aika kävisi pitkäksi. Kokonaisuudessaan aikataulu oli tiukka ja tehtävää oli paljon.

Välillä treenattiin lauluja Emmin johdolla                                        

Kaikkina kolmena päivänä sekä laulettiin, tanssittiin, että askarreltiin. Lopputuloksena olivat opitut tanssit ja lauletut laulut, 10 paria virkattuja pienoiskorvia, 9 tupsullista sirkuslakkia ja läjä suodatinpapereista koottuja ruusun alkuja. Kukaan järjestäjätiimistä ei olisi uskaltanut odottaa viikonlopusta niin antoisaa, mutta yllätys oli kaikin tavoin positiivinen. Villeimmätkin haaveet takaperin kiivettävistä ihmispyramideista ja kaanon liikesarjoista saatiin onnistumaan ja ne painuivat näyttelijöiden muistiin. Työmäärästä huolimatta tunnelma oli iloinen ja työskentelyn oheen saatiin upotettua leppoisaa ryhmäytymistäkin.

Leppoisaa yhdessäoloa 

Koko porukka laavulla

Kuvat ja teksti: Johanna Stauffer

Kuin tuhka tuuleen: Ohjaajan mietteitä ensi-illasta

Joka kerta enskariaamuna miettii tuskissaan, et miten voin olla taas tässä tilanteessa –ja ihan vapaaehtoisesti. Vaikken ole menossa näyttämölle, jännitän niin, ettei meinaa hampaat pysyä suussa. Jos ne olis tekarit, ne ei pysyiskään.. Näyttelijälle jännitys jotenkin kuuluu asiaan paremmin, kuin ohjaajalle. Ohjaajan pitäisi pystyä hoitamaan käytännön asioita vielä enskaripäivänäkin, ja jännityksestä on silloin lähinnä haittaa. Kamalinta on antaa haastattelu lehteen tai radioon, kun päässä ei tunnu olevan mitään järjestystä, ja järkevän lauseen muodostaminen on lähes mahdotonta. Näyttelijälle taas jännitys on kaikessa kamaluudessaankin hyvä juttu! Se saa energian virtaamaan suonissa, pitää kropan liikkeessä ja perhoset vatsassa. Ensi-ilta on aina taianomainen juhla. Ohjaajalle ja näyttelijälle se on kokemuksena erilainen: Siinä missä näyttelijällä upea urakka alkaa, ohjaajalla loppuu: näytelmä on valmis, ohjaajan työ on päättynyt. Tosin itselläni on tapana katsoa kaikki esitykset, antaa työryhmälle palautetta ja tarvittaessa palauttaa poppoo ruotuun. Vain ensi-illasta en anna palautetta.

Kuin tuhka tuuleen porukan kanssa harjoituskausi sujui muuten hyvin, mutta yksi porukan jäsenistä päätyi työhön yli 200 km:n päähän, joten hän pääsi viime kuukausina harjoituksiin vain harvoin. Onneksi esitys oli hyvässä kuosissa jo syksyllä. Näytelmää harjoiteltiin vain kerran viikossa, joten loppurutistus oli melkoinen, ja viimeinen viikko melkein asuttiin teatterilla, tai harjoitukset pidettiin jonkun kotona, jos teatterille ei päästy. Jatkossa haluan taas jokaisen ryhmän harjoittelevan kaksi kertaa viikossa.

Ensi-illassa oli tunnelma kohdillaan. Pari unohdusta kyllä tuli, mutta ne hoidettiin ilman, että tarina olisi siitä kärsinyt. Näytelmän henkilöhahmot ovat niin valmiit, että tuntevat vastuunsa. Esityksen jälkeen tunsin taas ääretöntä kiitollisuutta tästä harrastuksestani. Teatteri ja sen ihmiset ovat toinen perheeni. Maljapuheessani röyhistelin ylpeänä rintaani: hienoa kuulua tähän porukkaan. Tämä tunne ei häviä kuin tuhka tuuleen.

Teksti: Teija Söderholm, Naantalin teatterin johtaja, Kuin tuhka tuuleen –näytelmän ohjaaja.

Kuva: Johanna Stauffer