Irti minusta: keikkamatkoilla

Esityksen siirtäminen paikasta toiseen vaatii aina suunnittelua

Naantalin Teatteri pyrkii tekemään mahdollisimman paljon keikkamatkoja myös oman näyttämönsä ulkopuolelle, koska teatteria on hyvä viedä muun muassa niihin kyliin ja kulmauksiin, joissa ei ole omaa teatteritoimintaa. Tätä tarkoitusta varten meillä on itse rakentamamme siirrettävä näyttämö nimeltänsä Dramatöörit, jota kuitenkin voimme käyttää vain kesäisin.

Siksi tehdessämme keikkaa talviaikana tarvitsemme käyttöömme sopivia sisätiloja keikkapaikkakunnilla. Nyt syksyllä 2012 esittäessämme näytelmää Irti minusta teimme myös kolme keikkaa oman näyttämömme ulkopuolella: Merimaskun maamiesseurantalolla, Velkuan Sinervon talolla ja Rymättylän kirjastolla.

Näytelmän sovittaminen vieraaseen tilaan on aina haasteellista, sillä lavasteiden paikat, näyttämön koko, poistumisväylät, katsomon sijoittaminen, valo- ja äänitekniikka, akustiikan ja etäisyyksien hahmottaminen ja pukuhuonetilat on joka kerta sovellettava uudestaan, ja yleensä vielä hyvin lyhyessä ajassa, kuten parissa tunnissa. Tänä syksynä meillä oli ahkera ja innokas avustajajoukkio matkassamme: Maj-Britt, Siku, Mikko, Seppo ja muutamat muut lähtivät työryhmän avuksi roudaamaan, järjestelemään ja asentamaan. Jos me kolme näyttelijää ja valomies olisimme keskenämme pystyttäneet (ja purkaneet!) koko show'n, olisi näyttelemiseen keskittyminen ollut hyvin haastavaa.

Keikkamatkoilla näyttelijälle on äärimmäisen tärkeää kyetä keskittymään omaan näyttelijäntyöhönsä vieraista olosuhteista huolimatta. Joka puolelta tulvii uudenlaisia ärsykkeitä ja vastaan saattaa näytelmän kuluessakin tulla yllätyksiä, ja teoksen on silti kuljettava eteenpäin katkeamatta. Tätä varten on hyvä, että olemme teatteriharjoituksissa opetelleet erilaisia harjoituksia ja tekniikoita parantaa keskittymiskykyämme. Itsenäisen työskentelyn lisäksi aina ennen näytöstä pidämme yhteisen lämmittelyn, jossa palautamme huomiomme ympäristöstämme toisiimme; näytelmä syntyy aina oleellisimmin näyttelijöiden yhteistyönä keskinäisestä vuorovaikutuksesta, jolloin esitys pysyy pystyssä vaikka seinät kaatuisivat ympäriltä.

Huomasimme keikkaillessamme miten eri tavalla juuri tämä näytelmä toimi näissä pienissä keikkatiloissa verrattuna avaraan ja suureen kotinäyttämöömme. Tilaisuus on intiimimpi, sillä yleisö on parhaimmillaan hiuskarvan päässä näyttelijästä: jokainen liike, ääni ja henkäys on esillä, kaikki näkyy ja kuuluu - ja silloin näytelmä alkaa todella elää. Itselleni oli näyttelijänä uudenlainen kokemus saada tehdä teatteria pienissä tiloissa lähellä yleisöä, sillä olen tottunut siihen että yleisö on vähintäänkin metrin päässä näyttelijästä. On helppo pitäytyä omassa näytelmänsisäisessä todellisuudessaan, kun voi unohtaa että katsojia on ylipäänsä paikalla. Tässä keskittymiskyky pääsi aivan uudenlaisiin ulottuvuuksiin, kun ei ollut mitään minne paeta paikalla olevaa, hengittävää, elävää yleisöä, jota kohti voisi vaikka kurottaa ja koskettaa. Roolinsa takana ja sisällä täytyy seistä niin täysin, että yleisön voi kutsua iholleen. Siksi olisikin mielenkiintoista saada tehdä enemmän pienten tilojen teatteria suuren näyttämön lisäksi. Yleisön vastaanottavaisuus myös muuttuu kun tila ja tilanne ovat erilaiset.

Esitän kiitoksemme kaikille keikkojamme järjestäneille ja niitä katsomaan tulleille! Vastaanotosta päätellen retkemme oli tervetullut ja toivottu, ja teemme keikkamatkoja jatkossakin kun siihen ilmaantuu mahdollisuuksia.

Teksti: Emmi
Kuva: Johanna

Ihmemaa Oz: Ideoista pölyiseen varastoon ja askarteluun, lopulta kaikki herää henkiin

Ihmemaa Oz on täynnä jos jonkinmoisia hahmoja. On maiskuleita, kvaappuleita, vinkkeleitä ja lentäviä apinoita. On eläimiä ja ihmisiä. Lukuisia maita ja paljon värejä. Puvustukseen ja lavastukseen riittää työtä yllin kyllin.

Esityksen visuaalista ilmettä lähdettiin hahmottamaan puvustus/lavastustyöryhmän kanssa yhdessä ideoimalla. Kun ideoita ja luonnoksia oli vino pino ja jonkinlainen kokonaiskuva muodostunut, suunnattiin ohjaajan palkeille. Ohjaajan kanssa jutusteltiin jo syntyneistä idoista, keksittiin muutamia uusia ja tiputeltiin joitakin pois, muokattiin ja kehitettiin. Lopulta oltiin kaikki ainakin suunnilleen yhtä mieltä siitä, mihin suunnitelmia lähdetään viemään. Siitä alkoi vipinä, joka ei vielä hetkeen lopu.


Teatterilla on oma pukuvarasto, jossa on rekkikaupalla tavaraa. Rekkien lisäksi on laatikkokaupalla lisää tavaraa. Ja hyllyjä, jotka pursuavat vielä vähän lisää tavaraa. Varastosta voi löytää lähes mitä tahansa, kaikkea mihin mielikuvitus taipuu ja usein vähän enemmänkin. Siltikään sieltä ei aina löydy juuri sitä, mitä kulloinkin tarvitaan. Iso osa puvustuksen kanssa tehtävästä työstä onkin varaston läpikäyminen. Varastosta koostetaan asukokonaisuuksia ja poimitaan muokattavaksi soveltuvia vaatekappaleita. Ja kun näyttelijöitä on viitisentoista ja jokaisella on useita rooleja, tarvitaan näitä asukokonaisuuksia paljon. Etsintöihin lisähaastetta tuo se, että valittujen vaatteiden ja kenkien tulisi olla vielä kutakuinkin sopivan kokoisia.

Kun varasto on koluttu lattiasta kattoon ja seinästä seinään, ei tekeminen lopu vielä siihen. Ne vaatteet, joita ei sieltä löydy on tehtävä itse tai metsästettävä kirpputoreilta. Materiaalina saattavat olla varastosta poimitut vanhat vaatteet, kahvipussit tai kuten tälläkertaa, jopa tuikkukynttilöiden alumiinipohjat. Joskus voi olla, että työskennellään ihan oikeiden kankaidenkin kanssa.

Teatteripuvustuksesta jännittävää tekee se, että kaikki on sallittua, vaatteet eivät tule arkikäyttöön, vaan lavalle kuvaamaan mitä erilaisimpien hahmojen olemusta. Näin ollen nämä puvutkin voivat olla mielikuvituksellisia, persoonalliset ja yllättävätkin ratkaisut voivat tuoda näyttämökuvaan hiukan lisää särmää ja syvyyttä. Onnistunut puvustus tukee näytelmää, sen tapahtumia ja hahmoja kokonaisuuksina.

Puvustajalle on hienoa nähdä, kuinka varaston pölyistä puristeltu, ehkä uuteen uskoon taiteiltu vaatekappale asettuu näyttelijän päälle ja herää henkiin roolihahmon mukana.

Kuvat ja teksti: Johanna Stauffer