Irti minusta: Kaksi viikkoa ensi-iltaan

Ensi-ilta lähenee ja aika hupenee, minkä ansiosta työskentely on entistä intensiivisempää. Kolmen näyttelijän työryhmä on niin pieni ja tehokas, että lyhyessäkin ajassa saa aikaan jotain konkreettista ja laadukasta. Muu elämä saa toviksi väistyä.

Yksi unettomista.

Itselleni prosessi on ollut mielenkiintoinen ja hyvin erilainen kuin yksikään aiempi. Koska meitä on vain kolme (plus valomies) ja olemme kaikki toisillemme entuudestaan hyvin tuttuja, on ollut mahdollista työstää aihetta keskustelun ja yhdessä tutkimisen kautta. Isoissa ryhmissä tarpeeksi kattavalle keskustelulle ei useinkaan jää aikaa. On ollut hyvä saada analysoida hahmoja ja tilanteita yhdessä, ääneen.

Muistutuskirja.

Minulla on niin paljon tekemistä!

Minulle on ollut erityisen tärkeää löytää tie Nooran pään sisälle. Anorektikon nahkoihin, kirjaimellisesti, voisi hypätä vaikka laihduttamalla, tekemällä keholleen ne konkreettiset muutokset joita sairaus kehossa ilmentää, mutta minulle on ollut mielenkiintoisempi haaste ymmärtää miksi niin käy. Mitkä mielen sisäiset rakenteet luovat itsetuhoisuuden, mitkä ajatukset sitä ruokkivat; minkä tunnetilojen, pelkojen ja halujen kautta ihminen elää itsestänsä valheen?

Perheen ja kotiympäristön luominen näyttämölle todentuntuisesti on haastavaa. Koti on paikka, jossa roolit usein jätetään pukematta: kotona voi olla "oma itsensä", pidättelemättä ja vapaasti. On helpompaa näytellä ihmistä kadulla, koulussa tai ruokakaupassa, joissa normit ovat valloillaan, vaan miten näyttää yksin kotona oleileva ihminen? Mistä me tiedämme miten kukakin yksinänsä on, ellemme katso itseemme?

Joulu.

Mustalle näyttämölle lämpimän kodin luominen onnistuu, kun kodin henki, perhe itse, on kohdallaan. Vaan kun perhe rakoilee, luhistuu kotikin

Hys! Nyt syödään!

Näitä kuvia katsellessa hoksaa taas itsekin miten paljon teatterissa on kyse läsnäolosta, elävän ihmisen tuntemisesta, katsomisesta liikkeessä, haistamisesta, aistimisesta, hengityksen kuulemisesta. Kuvat ovat vain kaksiuloitteisia, eikä niissä ole vielä edes Virpi Haataisen soljuvaa tekstiä! Vaan toimikoot maistiaisina toistaiseksi.

teksti: Emmi Hiivola
kuvat: Johanna Stauffer

Tästä se lähtee taas

Teatterilla on perinteitä yksi jos toinenkin. Yksi niistä on syksyisin järjestettävä viikonloppuleiri, jossa tutustutaan tuleviin näytelmiin, kouluttaudutaan ja pidetään hauskaa. Sen viikonlopun jälkeen on sitten hyvä tarttua toimeen ja aloittaa talven näytelmien aktiivinen harjoittelu.

Joka vuosi leirin koulutusosuudessa on eri teema, tänä vuonna se oli sirkus. Taikuutta ja temppuja - mitä kaikkea niistä voikaan siirtyä lavalle...

Lauantain aikana pyöriteltiin lautasia, jonglöörattiin niin huiveilla, palloilla kuin renkaillakin, käveltiin valtavan pallon päällä ja ajeltiin yksipyöräisellä. Illalla saunottiin ja juhlittiin syntymäpäiviä. Aamuun mennessä olivat vähintäänkin poskilihakset kipeät kaikesta nauramisesta.

Mitä olisikaan leiri ilman leirinuotiota?

Sunnnuntaina temppuiltiin lisää, tehtiin taikoja; löydettiin kolikoita korvista ja navasta, saatiin solmuja ilmestymään ja katoamaan. Trampoliinin avulla lähdettiin lentoon ja puujaloilla kohottiin kattoon. Pystyssäkin pysyttiin. Lopulta pidettiin tietysti näytös ja oltiin mallikas yleisö - harva yleisö on varmaan saanut niin paljon kehuja kuin me, uskallettiin sekä taputtaa, että nauraa ja vieläpä ihan käskemättä :D Sirkuskoukuttaja totesikin, että voisi olla hyvästä järjestää ihmisille yleisökoulutusta.

Viikonlopun päätyttyä hymyilytti. Tästä on hyvä jatkaa, edessä on kokonainen talvi mielenkiintoisten projektien parissa.